Lähdin toissapäivänä lapseni kanssa puistoon, jossa sattui olemaan suuri perhetapahtuma. Menimme pomppulinnaan, juoksimme ja nauroimme. Mutta sitten minulla iski kamala päänsärky. Olen joutunut tekemään yötöitä jonkin verran ja joskus päivät ovat vaikeita. Lapseni reagoi passiivisuuteeni ja alkoi oitis testaamisen: pyyntö kuulosti hänen korvaansa haasteelta. Yleensä lapseni kuuntelee todella hyvin, kunhan kuunteleminen tapahtuu vastavuoroisesti (se paljon puhuttu läsnäolo). Muutaman tiukan ei-kiellon jälkeen lapsenikin alkoi ärtymään. Käännyin katsomaan muiden puistolaisten touhuja ja huomasin vanhemman rouvan tarkkailevan meitä. Aistin paheksunnan. Paheksunnan siitä, että lapseni leikki iloisesti ja minä äksyttelin. Olin valmiiksi väsynyt ja huono jättämään toisten arvostelun sikseen, siispä pahoitin mieleni. Ei tietenkään auttanut sekään, että olin perhetapahtumassa lähes ainoa yh-äiti ja tunteet herkkinä.
Mutta en koe tätä vain väsyneinä päivinä. Kerran kävin kaupassa, lapseni iloisesti olkapäillä lauleskellen enkä voinut olla huomaamatta kuinka jäisesti sekä kassatäti että mansikoiden myyjä katsoivat minua. Itseasiassa mansikoiden myyjä otti muita minun ohitseni. En keksinyt mitään muuta kuin sen, että olimme lapsen kanssa todella iloisia. Kyseessä ei ollut neutraali, tai asiakaspalvelijan ”huono päivä”, vaan selkeästi halu näyttää ärtymys. Luin vähän aikaa sitten blogikirjoituksen siitä, kuinka jotkut sinkut vaivaantuvat kun lasten vanhemmat ”odottavat” muiden riemuitsevan söpöliinistään. FYI, ei se, että me olemme onnellisia tarkoita että teidän tarvitsee rakastaa lastani. Eikä siitä tarvitse myöskään harmistua.
Niin, ja siitä saan aina katseita, kun en omista tuulipukua. Se on oikeasti tosi huono juttu — puistossa hiekkaa tarttuu kaikkialle. Pukeudun lähes samanlailla kuin ennen lapsen syntymää ja se herättää joskus huomiota. Joku äiti kirjoitti saaneensa narkkarin leiman pukeutumisensa ja yhden ostamansa piltti-purkin takia. Auts.
Usein peilaan huonoa omaatuntoani eli, jos tunnen itse läsnäoloni olevan vajavainen on helppo nähdä sen myös toisten katseista. Mutta kun arvostelevia tarinoita lukee koko ajan. Kaikkia vituttaa lapset julkisilla paikoilla. Se on käynyt selväksi. Usein tiedän olevani arvostelun kohteena. Tiedän, etten pukeudu kuten useimmat äidit kotikulmillani. Tiedän, etteivät useimmat äidit kantele lapsiaan olkapäillään puistoon. Tiedän, että jokaisella meistä on joskus huono päivä ja silti on helppo tuomita äiti sekunnissa.
Muutama päivä sitten, kaikki lapsiperheet tietävät tämän, Hanna Sumari kirjoitti ärsyttävistä vanhemmista. Hanna Sumarilla oli muutama hyvä näkökulma — esimerkiksi se, että lapset yleensä käyttäytyvät hyvin, jos heille on läsnä. Eli luuriin tuijottaminen tuskin rohkaisee lasta hyvään käytökseen. Minulla olisi myös monta tarinaa kerrottavanani samalla teemalla. Ja minulla olisi oma mielipiteeni Sumarin kertomaan esimerkkiinkin. Mutta en halua puhua siitä. Sumarin kirjoituksessa minua harmittaa hänen tapansa käyttää yksityiskohtaista esimerkkiä tehokeinona. Minusta on todella tärkeätä, että voimme puhua avoimesti lasten kasvatuksesta. Mutta jos Sumari olisi halunnut puhua vain siitä olisi hän yhtä hyvin voinut kertoa esimerkiksi ”nähneensä joskus äidin, jonka epävarmuutta lapsi näytti käyttäneen hyväkseen ja sai palkinnoksi jäätelön”. Kirjoituksessa aloitus on tehokeino, mutta siitä saa vain huonon fiiliksen ja koko tekstin pointti menee ohi. Jos tilanne oikeasti häiritsee voi siitä mennä puhumaan perheelle. Ai, eikö sellaista kehtaa toiselle sanoa? Mutta nettiin sen voi kirjoittaa? Ja takaan, että äiti on lukenut tekstin. Ymmärrän, mistä Sumari on huolestunut. Hän on huolestunut vanhempien laiskuudesta ja huonosta läsnäolosta. Mutta hänen kirjoituksensa tyyli sai ainakin minut ajattelemaan aivan muita asioita.
Minusta ainakin tuntuu välillä juuri siltä, että perherauhani katoaa joskus kaupungilla. Imettäminen poikii joskus pahoja ja joskus rohkaisevia katseita. Jos lapsi syö sormiruokaa — sama homma. Jos lapseni osoittaa uhmaa, ja tilanne hoituu hienosti — ei mitään. Jos lapseni osoittaa uhmaa enkä saa tilannetta rauhoittumaan. Noh, saan lukea siitä seuraavana päivänä mielipidepalstalta. Tai ainakin siltä se tuntuu.
Kun sain vauvan koin heti ulkona käymisen vaikeammaksi. Missä on lähin vessa, onko siellä helppo vaihtaa vaippaa, ärsyttääkö itkevä vauva muita, en kai joudu piilottamaan tissejäni kun imetän, saakohan lapsi väsyraivarit kun lähdetään kotiin jne. Se ei ole vieläkään ohi. Toki on perhekahviloita. Mutta kyllä äitien, isien ja lapsien kuuluu käydä ravintoloissakin. Minusta kysymys olisi pikemminkin siinä miten voisimme auttaa lapsiperheitä edelleen pääsemään palvelujen lähelle helpommin ja voisiko avoimia eväs-ja vaipanvaihtopaikkoja tarjota enemmän. Tilanne vaihtelee tottakai paikkakunnittain, mutta vanhemmille tekee hyvää päästä ulos lasten kanssa ilman että joutuvat kokemaan paineita. Ja sen sijaan, että kirjoittaisimme jatkuvasti älypuhelinten luomasta ongelmasta, voisimme miettiä miten vanhempia autettaisiin olemaan läsnä tunnistamalla tämän päivän vanhempien arjen haasteet.
Lopuksi. Asuin Englannissa kolme vuotta. Siellä oli moni asia huonosti, mutta keskustelun kulttuuri siellä osataan paljon paremmin. Ihmiset kritisoivat toisiaan ja sitten asiasta päästiin yli. Ja ennen kaikkea, ihmiset myös kehuivat toisiaan. Ehkäpä juuri sen takia ei haitannut huomauttaa virheestä, kun myös hyvästä työstä mainittiin. Se ei tunnu kuuluvan vaatimattomaan Suomeen. Mutta entä jos oikein keskittyisimme, olisiko mahdollista huomata ja kehua vanhemmuuden hyviä hetkiä? Kriittisyys on meillä selkärangassa, siitä älkööt huolehtiko.