Kävellessämme kohti kirjastoa valitsen reitin, joka kulkee Suuren Talon ohi. Tämä reitti välttää isompien tien rauhattomuuden ja sen reunaa somistaa rauhaisa puistopolku. Nämä reitit tekevät keskusta-elämisen ja pienen lapsen vanhemmuudesta mukavampaa.
Ohi kulkiessamme Suuren Talon kellot soivat usein. Lapseni sanoo ”Oho”, ja, ”Tik-Tok”. ”Äiti katso, tuolla on Suu Talo”. Pohdin millaista mahtoi olla Turun palon aikoihin 1800-luvulla. Miltä martioi tuntua, kun tietoa ajasta ei ollut käden ulottuvilla vaan sen sijaan se tavoitti työläisen voimakkaalla äänellään, kulkien läpi tajunnan ja kertoen: nyt, kuuntele, on aika. Se ei kysy, sinä et etsinyt häntä, hän tuli ja kertoi sinulle. Nyt on aika, olet ollut liian hidas, nopeuta tahtia. Nyt on aika, nyt on aika syödä.
Ja miltä mahtoi tuntua se, kun tuon ajan kertomisen vallan omisti Jumalan sanaa välittävä taho. Yllättävän luonnolliselta juuri silloin, voisin kuvitella. Sillä se sama kuvitteellinen hahmoni heräsi myös joka sunnuntai pukemaan parhaat vaatteensa päälle, istumaan tuon Suuren Talon saliin kuuntelemaan Jumalan päättämänä aikana Jumalan sanaa. Hän laulaisi virsiä ja kuuntelisi kertomusta, jonka sisältöä hän ei ymmärtäisi tai voisi itse lukea, mutta joka kuulostaisi abstraktiudessaan mahtipontiselta ja valloittavalta. Lyyriseltä ja kauniilta. Hän kohottaisi katseensa ylös suoraan kohti Jumalan hallitsemaa taivasta, ihmettelisi tuota siniseksi maalattua kaunista kupolikattoa enkeli-hahmoineen.
Niin. Useasti ihmettelen kuka voisi olla uskomatta. Kuka voisi uhmata Jumalan sanaa, kun se rytmitti arjen ja tarjosi nöyryyden palkkioksi rakastavan taivaan.
Tilanne on muuttunut paljon. Kulutamme kuvia ja tekstejä joka päivä suuria määriä. Media pursuaa korvista. Silti, voisi olla hyvä pohdiskella aivan samaa perus-periaatetta samalla kun kuluttaa päivittäistä media-annostaan. Kuva, teksti, aika ja valta. Kuka on luonut sinun arkesi illuusion?
Minä kutsun Turun Tuomiokirkkoa lapseni kanssa ”Suureksi Taloksi”, koska se on kaunis rakennus. Olen aina pitänyt kirkoista. Pidän niistä kun ne ovat tyhjiä. Kun voin kuunnella askeleni kaikua valtavassa huoneessa. Kun saan katsoa valonsäteiden siivilöityvän lasimaalauksien lävitse. Kun saan ihmetellä sen arkkitehtuuria ja tunnelmaa. Tunnen kummallista rauhaa. En tiedä vielä liittyykö se lapsuuteen. Mutta ainakaan en missään muualla koe täysin samanlaista tunnetta. Enkä nyt puhu vain kristittyjen temppeleistä. Joka kerta pohdin myös hurmioituneena tuota hahmoa ja Jumalan pelkoa. Sitä illuusiota ja välineen voimaa.