Minulla on aina ollut ongelmia tekijyyteni ja äiti-identiteetin kanssa. Kun sain kuulla olevani raskaana vannotin silloisen mieheni tukemaan minua jatko-opiskelujeni kanssa. Olin täynnä intoa ja rakkautta; kauhua ja pelkoa. Lapsen saaminen tuntui oikealta, olin niin rakastunut ja tiesin rakastavani lasta, mutta pelkäsin menettäväni kaiken sen minkä eteen oli työskennellyt lähes koko elämäni. Työni, jota varten olin juuri suorittanut kandin, ei tarkoittanut vain elantoa. Ei ollut kyse vain elämänsisällöstä. Oli kyse siitä työstä mitä olin käynyt läpi ensimmäisestä koulupäivästäni lähtien. Siitä kuinka tulla sinuiksi itseni kanssa ja löytää omat vahvuus-alueeni. Se on ollut, pitkä ja raskas tie. Eikä läheskään aina palkitseva. Lapsen saaminen tarkoitti lähes väistämättä suurta uhrautumista urani suhteen; kuinka voisin unelmoida videotaiteilijan urasta, kun minun olisi pidettävä huoli pienestä lapsesta? Jo opiskelijana elämäni oli epävarmaa ja ajoittain kaoottista. Mutta se toimi ja ruokki taiteilijuutta. Se ei toimisi millään tavoin lapsen kanssa. Aloin pelätä, että päätyisin loppuelämäkseni tarjoilemaan pöytiä epäonnistuneen taiteilijan titteli otsallani hehkuen.
Kuukausi ennen synnytystä kävin työhaastatteluissa ja tein musiikkivideon Kruunuvuoren raunioiden keskellä. Ostin uuden tietokoneen ja suunnittelin leikkaavani vanhan lopputyöni uudestaan lapsen nukkuessa kehdossaan. Viikko ennen synnytystä sovin uuden työhaastattelun. Kun vauva oli syntynyt tuskailin, sillä epäilin voivani ottaa paikkaa vastaan. Saavuin Ylen taloon tuntien oloni vakoojaksi; vauva oli iso-isänsä kanssa autossa odottelemassa ja ”äiti” yritti näyttää tavalliselta kansalaiselta. Olisin saanut (harjoittelijan) paikan, mutta vauva olisi silloin ollut vasta 3kuukautta vanha ja tiesin, nyt tiesin, etten mitenkään voisi jättää häntä vaikka hoitaja löytyisikin.
Rakastin ja rakastan lastani. Silti koko vauva-vuoden pääni kaipasi jotain muutakin. Päivät olivat pitkiä eikä aikaa omalle itselle ollut juuri lainkaan. Se oli vaikeaa ihmiselle, joka oli tottunut rypemään eksistentiaalisessa kriisissään. Vauvan ollessa 9 kuukautinen kyllästyin miljooniin päästäni ulos hyppiviin ideanpoikasiin ja käskytin silloista puolisoani auttamaan ja kuuntelemaan olisiko yksikään niistä järkevä. Lopulta keksin konseptin taiteilijoiden palkattavuuden auttamiseksi ja hain työvoimatoimiston yrittäjyyskurssille. Se oli vaikeaa. Olin ollut vauvasta aikaisemmin erossa maksimissaan 3 tuntia, lukuunottamatta yliopiston valintakoepäivää (jolloin ajoin klo 8:00 Turkuun ja palasin klo 20:00). Ja juuri silloin lapsikin päätti, että äiti ei voi edes kääntää selkäänsä. Itkin kolme päivää putkeen kaikki ajomatkat. Arki oli raskasta. Heräsin viideltä tekemään ruoat ja palasin kotiin jatkamaan arkea. Olin lähellä kurssin lopettamista ja yritin saada sympatiaa työvoimatoimistolta; pyysin lupaa suorittaa kurssin loppuun netin välityksellä. HAH! Työvoimatoimistoa ei kiinnostanut. Mutta ah! Oli niin hienoa — päästä puhumaan muille aikuisille! Ja sen lisäksi meillä oli ihana porukka. Kaikille oli helppo puhua ja sain paljon positiivista palautetta ideanikin tiimoilta.
Heinäkuussa sain kuitenkin tietää päässeeni yliopistoon ja valitsin akateemisen tien. Pelkuri. Kai. Palaan ideani pariin muutama sata kirjaa rikkaampana.
Tähän väliin mahtuu jos minkälaista luovaa yrittämistä. Mutta luovuus on aina temperamenttinen rakastaja. Mitä jos hänen aikatauluihin pitää sovittaa lapsiarki?
Lähdin nyt tekemään musavideota, koska lastenvalvojalla tehtyjen keskustelujen perusteella tulisin saamaan jopa 3 vapaata viikonloppua per kuukausi (itse en niitä halunnut). Kävikin lopulta niin, että päädyin hoitamaan joka viikonloppu lapsen lisäksi myös lapsen isää, joka ei onnistunut hankkimaan itselleen uutta asuntoa. Riitaannuimme entisen vuokraisännän kanssa ja lähetimme valituksen kuluttajariitalautakunnalle vuokravakuuden takaisin saamiseksi. Sanon ”me”, mutta tarkoitan ”minä”. Olen hoitanut paljon raskaita asioita viime aikoina lähes täysin yksin. Mutta erityisesti suomea huonosti osaavan, erosta masentuneen, ex-puolisoni oli hyvin vaikea löytää asuinpaikkaa. Hoidin siis häntäkin.
Nyt. Musiikkivideon kuvauspäivään on nyt viikko aikaa. Onneksi apunani on mahtavia ihmisiä. Mutta en voi olla pohtimatta — kuinka moni mies on tehnyt jotain tällaista? Tämähän ei ole se, mitä elokuva-alalla työskentelevä nainen yleensä kohtaisi. Mutta tämä on juuri se hetki, kun ura ei ole vielä lähtenyt käyntiin ja joutuu tekemään kaiken ilmaiseksi, vailla lastenhoitajaa. Kuinka moni mies on tehnyt pre-ja post-prodution hommia lähes olemattomalla työvoimalla ja ilman lastenhoitajaa? Teen töitä klo 22-03 ja herään klo 07:00 laittamaan lapselleni aamupalaa. Silmäni eivät meinaa pysyä auki; kyllä, vauvavuoden univelka painaa yhä.
Mutta tämä on ihanaa. Valitan, koska kukaan ei tunnu ymmärtävän. Kukaan ei tunnu tajuavan, ettei mulla ole sitä vapaa-aikaa juuri ollenkaan. Tai kuinka väsynyt olen. Ja kaipaisin ihan ihan ihan pikkuisen sympatiaa jolta kulta. Mutta tämä on ihanaa! Olen valokuvannut ja editoinut. Ja nautin jopa paikkojen varailusta ja shot-listien kirjoittamisesta. Ah. Rakastan lastani yli kaiken, mutta on kyllä ihanaa vaihtaa hiekkaämpäri kameraan välillä.
Niin. Ja mitä ihme löpinää tämäkin on? Miksi minusta aina tuntuu siltä, että jos puhun omasta alastani rakkaudella niin minun pitää lopettaa se rakastan lastani yli kaiken-lauseeseen? Ei rakkaus uraa kohtaan ole pois lapselta, päinvastoin. Tuntisinko näin, jos olisin mies? Yksinkertaistettua, kyllä. Mutta olen ehdottomasti sitä mieltä, että ymmärrystä ja arvostusta koti-äitiyttä kohtaan pitää kasvattaa SAMALLA kun autetaan naisia takaisin töihin. Minä en ole saanut mitään muuta kuin ymmärtämättömyyttä, syyllistämistä ja suoranaista vittuilua.
Mutta. Todella. En tiedä mitään ihanampaa, kuin herätä oman pikku pörröpään vierestä. Olinpa sitten nukkunut neljä tuntia tai kahdeksan. Sanon näin nyt, koska se vaan on totta.