Viime kirjoituksen ja tämän tiistai illan välille on mahtunut paljon iloa, surua, nukkumattomia ja nukuttuja öitä. En jälleen ollut saada ajatuksiani järjestykseen kirjoitusta varten enkä kirjoitakkaan nyt yhdestäkään niistä teemoista, jotka ovat minua viime aikoina askarruttaneet. Kerron taas lisää satuja sekamelska- kodista.

Saatuani rakkaan lapseni taas syliin itkin vuolaasti. 2 vuotta vauvareppuilua perhepeteineen tekee erossa olosta nyt entistä vaikeamman.

Palasimme lapsuudenkotiini. On vaikea kuvailla sitä tunnetta, kun kävelee metsässä, joka on näennäisesti vain metsä, mutta samanaikaisesti täynnä merkityksiä lapsuudenleikeistä ja oman perheeni alkuhetkistä; mieleni muokkaa sen kaiken uudeksi tunteeksi, pukien puiden päälle katkeruutta ja lehdille helpotusta. Mitä kaikkea olin, mitä toivoin, mitä rakkaudesta kuvittelin ja mitä tunnen nyt. Olen helpottunut. Olen helpottunut yh-äiti. Ilman itsesääliä; minusta ei ole puolisoksi toiselle. Olin lopulta niin alistettu ja väsynyt. Viimeiset rippeet minusta huusivat, nyt saa riittää, minä en ole enään minä jos jään.

Mutta helppoa ero ei ollut. Rakastin häntä yhä, kaikesta huolimatta. Ja pelkäsin, sillä vauvavuosi oli ollut vaativa ja juuri silloin kaipasin vain lepoa. Sen sijaan eron jälkeiset puoli vuotta ovat olleet elämäni rankimmat.

Ja silti. En ole koskaan ollut niin onnellinen kuin nyt. Rakkaus lasta kohtaan on jotain niin täydellistä ja parantavaa. Olen aina ollut tekevää tyyppiä, mutta nyt kahden vuoden jälkeen nautin täysin rinnoin kun arki on hiekkakakkuleikkejä, kokkailua,  siivoamista, naurua, itkua ja — erityisesti — uuden oppimisen iloa. Ja niin paljon rakkautta. Siksi ero oli hyvä. Huono ihmissuhde ei enään myrkytä ilmapiiriä ja tunnen vihdoin olevani äiti. Energia ei huku ongelmien murehtimiseen. Olen läsnä.

Nyt jotain ihan muuta lopuksi. Olen ohjaamassa musiikkivideon. Hurja kontrasti kaikkeen muuhun elämässäni ja se tuntuu hyvältä.