Alastomia ajatuksia keskinkertaiselta äidiltä ja ajattelijalta

Kävellessämme kohti kirjastoa valitsen reitin, joka kulkee Suuren Talon ohi. Tämä reitti välttää isompien tien rauhattomuuden ja sen reunaa somistaa rauhaisa puistopolku. Nämä reitit tekevät keskusta-elämisen ja pienen lapsen vanhemmuudesta mukavampaa.

 

Ohi kulkiessamme Suuren Talon kellot soivat usein. Lapseni sanoo ”Oho”, ja, ”Tik-Tok”. ”Äiti katso, tuolla on Suu Talo”. Pohdin millaista mahtoi olla Turun palon aikoihin 1800-luvulla.  Miltä martioi tuntua, kun tietoa ajasta ei ollut käden ulottuvilla vaan sen sijaan se tavoitti työläisen voimakkaalla äänellään, kulkien läpi tajunnan ja kertoen: nyt, kuuntele, on aika. Se ei kysy, sinä et etsinyt häntä, hän tuli ja kertoi sinulle. Nyt on aika, olet ollut liian hidas, nopeuta tahtia. Nyt on aika, nyt on aika syödä.

 

Ja miltä mahtoi tuntua se, kun tuon ajan kertomisen vallan omisti Jumalan sanaa välittävä taho. Yllättävän luonnolliselta juuri silloin, voisin kuvitella. Sillä se sama kuvitteellinen hahmoni heräsi myös joka sunnuntai pukemaan parhaat vaatteensa päälle, istumaan tuon Suuren Talon saliin kuuntelemaan Jumalan päättämänä aikana Jumalan sanaa.  Hän laulaisi virsiä ja kuuntelisi kertomusta, jonka sisältöä hän ei ymmärtäisi tai voisi itse lukea, mutta joka kuulostaisi abstraktiudessaan mahtipontiselta ja valloittavalta. Lyyriseltä ja kauniilta. Hän kohottaisi katseensa ylös suoraan kohti Jumalan hallitsemaa taivasta, ihmettelisi tuota siniseksi maalattua kaunista kupolikattoa enkeli-hahmoineen.

 

Niin. Useasti ihmettelen kuka voisi olla uskomatta. Kuka voisi uhmata Jumalan sanaa, kun se rytmitti arjen ja tarjosi nöyryyden palkkioksi rakastavan taivaan.

 

Tilanne on muuttunut paljon. Kulutamme kuvia ja tekstejä joka päivä suuria määriä. Media pursuaa korvista. Silti, voisi olla hyvä pohdiskella aivan samaa perus-periaatetta samalla kun kuluttaa päivittäistä media-annostaan. Kuva, teksti, aika ja valta. Kuka on luonut sinun arkesi illuusion?

 

Minä kutsun Turun Tuomiokirkkoa lapseni kanssa ”Suureksi Taloksi”, koska se on kaunis rakennus. Olen aina pitänyt kirkoista. Pidän niistä kun ne ovat tyhjiä. Kun voin kuunnella askeleni kaikua valtavassa huoneessa. Kun saan katsoa valonsäteiden siivilöityvän lasimaalauksien lävitse. Kun saan ihmetellä sen arkkitehtuuria ja tunnelmaa. Tunnen kummallista rauhaa. En tiedä vielä liittyykö se lapsuuteen. Mutta ainakaan en missään muualla koe täysin samanlaista tunnetta. Enkä nyt puhu vain kristittyjen temppeleistä. Joka kerta pohdin myös hurmioituneena tuota hahmoa ja Jumalan pelkoa. Sitä illuusiota ja välineen voimaa.

Lähdin toissapäivänä lapseni kanssa puistoon, jossa sattui olemaan suuri perhetapahtuma. Menimme pomppulinnaan, juoksimme ja nauroimme. Mutta sitten minulla iski kamala päänsärky. Olen joutunut tekemään yötöitä jonkin verran ja joskus päivät ovat vaikeita. Lapseni reagoi passiivisuuteeni ja alkoi oitis testaamisen: pyyntö kuulosti hänen korvaansa haasteelta. Yleensä lapseni kuuntelee todella hyvin, kunhan kuunteleminen tapahtuu vastavuoroisesti (se paljon puhuttu läsnäolo). Muutaman tiukan ei-kiellon jälkeen lapsenikin alkoi ärtymään. Käännyin katsomaan muiden puistolaisten touhuja ja huomasin vanhemman rouvan tarkkailevan meitä. Aistin paheksunnan. Paheksunnan siitä, että lapseni leikki iloisesti ja minä äksyttelin. Olin valmiiksi väsynyt ja huono jättämään toisten arvostelun sikseen, siispä pahoitin mieleni. Ei tietenkään auttanut sekään, että olin perhetapahtumassa lähes ainoa yh-äiti ja tunteet herkkinä.

Mutta en koe tätä vain väsyneinä päivinä. Kerran kävin kaupassa, lapseni iloisesti olkapäillä lauleskellen enkä voinut olla huomaamatta kuinka jäisesti sekä kassatäti että mansikoiden myyjä katsoivat minua. Itseasiassa mansikoiden myyjä otti muita minun ohitseni. En keksinyt mitään muuta kuin sen, että olimme lapsen kanssa todella iloisia. Kyseessä ei ollut neutraali, tai asiakaspalvelijan ”huono päivä”, vaan selkeästi halu näyttää ärtymys. Luin vähän aikaa sitten blogikirjoituksen siitä, kuinka jotkut sinkut vaivaantuvat kun lasten vanhemmat ”odottavat” muiden riemuitsevan söpöliinistään. FYI, ei se, että me olemme onnellisia tarkoita että teidän tarvitsee rakastaa lastani. Eikä siitä tarvitse myöskään harmistua.

Niin, ja siitä saan aina katseita, kun en omista tuulipukua. Se on oikeasti tosi huono juttu — puistossa hiekkaa tarttuu kaikkialle. Pukeudun lähes samanlailla kuin ennen lapsen syntymää ja se herättää joskus huomiota. Joku äiti kirjoitti saaneensa narkkarin leiman pukeutumisensa ja yhden ostamansa piltti-purkin takia. Auts.

Usein peilaan huonoa omaatuntoani eli, jos tunnen itse läsnäoloni olevan vajavainen on helppo nähdä sen myös toisten katseista. Mutta kun arvostelevia tarinoita lukee koko ajan. Kaikkia vituttaa lapset julkisilla paikoilla. Se on käynyt selväksi. Usein tiedän olevani arvostelun kohteena. Tiedän, etten pukeudu kuten useimmat äidit kotikulmillani. Tiedän, etteivät useimmat äidit kantele lapsiaan olkapäillään puistoon. Tiedän, että jokaisella meistä on joskus huono päivä ja silti on helppo tuomita äiti sekunnissa.

Muutama päivä sitten, kaikki lapsiperheet tietävät tämän, Hanna Sumari kirjoitti ärsyttävistä vanhemmista. Hanna Sumarilla oli muutama hyvä näkökulma — esimerkiksi se, että lapset yleensä käyttäytyvät hyvin, jos heille on läsnä. Eli luuriin tuijottaminen tuskin rohkaisee lasta hyvään käytökseen. Minulla olisi myös monta tarinaa kerrottavanani samalla teemalla. Ja minulla olisi oma mielipiteeni Sumarin kertomaan esimerkkiinkin. Mutta en halua puhua siitä. Sumarin kirjoituksessa minua harmittaa hänen tapansa käyttää yksityiskohtaista esimerkkiä tehokeinona. Minusta on todella tärkeätä, että voimme puhua avoimesti lasten kasvatuksesta. Mutta jos Sumari olisi halunnut puhua vain siitä olisi hän yhtä hyvin voinut kertoa esimerkiksi ”nähneensä joskus äidin, jonka epävarmuutta lapsi näytti käyttäneen hyväkseen ja sai palkinnoksi jäätelön”.  Kirjoituksessa aloitus on tehokeino, mutta siitä saa vain huonon fiiliksen ja koko tekstin pointti menee ohi. Jos tilanne oikeasti häiritsee voi siitä mennä puhumaan perheelle. Ai, eikö sellaista kehtaa toiselle sanoa? Mutta nettiin sen voi kirjoittaa? Ja takaan, että äiti on lukenut tekstin. Ymmärrän, mistä Sumari on huolestunut. Hän on huolestunut vanhempien laiskuudesta ja huonosta läsnäolosta. Mutta hänen kirjoituksensa tyyli sai ainakin minut ajattelemaan aivan muita asioita.

Minusta ainakin tuntuu välillä juuri siltä, että perherauhani katoaa joskus kaupungilla. Imettäminen poikii joskus pahoja ja joskus rohkaisevia katseita. Jos lapsi syö sormiruokaa — sama homma. Jos lapseni osoittaa uhmaa, ja tilanne hoituu hienosti — ei mitään. Jos lapseni osoittaa uhmaa enkä saa tilannetta rauhoittumaan. Noh, saan lukea siitä seuraavana päivänä mielipidepalstalta. Tai ainakin siltä se tuntuu.

Kun sain vauvan koin heti ulkona käymisen vaikeammaksi. Missä on lähin vessa, onko siellä helppo vaihtaa vaippaa, ärsyttääkö itkevä vauva muita, en kai joudu piilottamaan tissejäni kun imetän, saakohan lapsi väsyraivarit kun lähdetään kotiin jne. Se ei ole vieläkään ohi. Toki on perhekahviloita. Mutta kyllä äitien, isien ja lapsien kuuluu käydä ravintoloissakin. Minusta kysymys olisi pikemminkin siinä miten voisimme auttaa lapsiperheitä edelleen pääsemään palvelujen lähelle helpommin ja voisiko avoimia eväs-ja vaipanvaihtopaikkoja tarjota enemmän. Tilanne vaihtelee tottakai paikkakunnittain, mutta vanhemmille tekee hyvää päästä ulos lasten kanssa ilman että joutuvat kokemaan paineita. Ja sen sijaan, että kirjoittaisimme jatkuvasti älypuhelinten luomasta ongelmasta, voisimme miettiä miten vanhempia autettaisiin olemaan läsnä tunnistamalla tämän päivän vanhempien arjen haasteet.

Lopuksi. Asuin Englannissa kolme vuotta. Siellä oli moni asia huonosti, mutta keskustelun kulttuuri siellä osataan paljon paremmin. Ihmiset kritisoivat toisiaan ja sitten asiasta päästiin yli. Ja ennen kaikkea, ihmiset myös kehuivat toisiaan. Ehkäpä juuri sen takia ei haitannut huomauttaa virheestä, kun myös hyvästä työstä mainittiin. Se ei tunnu kuuluvan vaatimattomaan Suomeen. Mutta entä jos oikein keskittyisimme, olisiko mahdollista huomata ja kehua vanhemmuuden hyviä hetkiä? Kriittisyys on meillä selkärangassa, siitä älkööt huolehtiko.

Aloittaessani blogini tavoitteeksi asetin postaus per viikko. Se on ollut liian suuri haaste, valitettavasti. Varsinkin, kun sen pienen hengähdyshetken saapuessa en jaksaisi kirjoittaa mitään tai, jos jotain, lähinnä päiväkirja-tyylistä vuodatusta.

En haluaisi tästä blogista päiväkirjaa. Ja haluaisin jaksaa oikolukea tekstini. Viimeisen tekstin kirjoittamisen jälkeen teki mieleni palata sen pariin ja poistaa osia. Hävetti. Heikkous, valitus ja paasaus. Niitä näkyy väsyneinä hetkinä.

Nyt jotain muuta. Oikolukua en takaa.

Minulla on aina ollut ongelmia tekijyyteni ja äiti-identiteetin kanssa. Kun sain kuulla olevani raskaana vannotin silloisen mieheni tukemaan minua jatko-opiskelujeni kanssa. Olin täynnä intoa ja rakkautta; kauhua ja pelkoa. Lapsen saaminen tuntui oikealta, olin niin rakastunut ja tiesin rakastavani lasta, mutta pelkäsin menettäväni kaiken sen minkä eteen oli työskennellyt lähes koko elämäni. Työni, jota varten olin juuri suorittanut kandin, ei tarkoittanut vain elantoa. Ei ollut kyse vain elämänsisällöstä. Oli kyse siitä työstä mitä olin käynyt läpi ensimmäisestä koulupäivästäni lähtien. Siitä kuinka tulla sinuiksi itseni kanssa ja löytää omat vahvuus-alueeni. Se on ollut, pitkä ja raskas tie. Eikä läheskään aina palkitseva. Lapsen saaminen tarkoitti lähes väistämättä suurta uhrautumista urani suhteen; kuinka voisin unelmoida videotaiteilijan urasta, kun minun olisi pidettävä huoli pienestä lapsesta? Jo opiskelijana elämäni oli epävarmaa ja ajoittain kaoottista. Mutta se toimi ja ruokki taiteilijuutta. Se ei toimisi millään tavoin lapsen kanssa. Aloin pelätä, että päätyisin loppuelämäkseni tarjoilemaan pöytiä epäonnistuneen taiteilijan titteli otsallani hehkuen.

Kuukausi ennen synnytystä kävin työhaastatteluissa ja tein musiikkivideon Kruunuvuoren raunioiden keskellä. Ostin uuden tietokoneen ja suunnittelin leikkaavani vanhan lopputyöni uudestaan lapsen nukkuessa kehdossaan. Viikko ennen synnytystä sovin uuden työhaastattelun. Kun vauva oli syntynyt tuskailin, sillä epäilin voivani ottaa paikkaa vastaan. Saavuin Ylen taloon tuntien oloni vakoojaksi; vauva oli iso-isänsä kanssa autossa odottelemassa ja ”äiti” yritti näyttää tavalliselta kansalaiselta. Olisin saanut (harjoittelijan) paikan, mutta vauva olisi silloin ollut vasta 3kuukautta vanha ja tiesin, nyt tiesin, etten mitenkään voisi jättää häntä vaikka hoitaja löytyisikin.

Rakastin ja rakastan lastani. Silti koko vauva-vuoden pääni kaipasi jotain muutakin. Päivät olivat pitkiä eikä aikaa omalle itselle ollut juuri lainkaan. Se oli vaikeaa ihmiselle, joka oli tottunut rypemään eksistentiaalisessa kriisissään. Vauvan ollessa 9 kuukautinen kyllästyin miljooniin päästäni ulos hyppiviin ideanpoikasiin ja käskytin silloista puolisoani auttamaan ja kuuntelemaan olisiko yksikään niistä järkevä. Lopulta keksin konseptin taiteilijoiden palkattavuuden auttamiseksi ja hain työvoimatoimiston yrittäjyyskurssille. Se oli vaikeaa. Olin ollut vauvasta aikaisemmin erossa maksimissaan 3 tuntia, lukuunottamatta yliopiston valintakoepäivää (jolloin ajoin klo 8:00 Turkuun ja palasin klo 20:00). Ja juuri silloin lapsikin päätti, että äiti ei voi edes kääntää selkäänsä. Itkin kolme päivää putkeen kaikki ajomatkat. Arki oli raskasta. Heräsin viideltä tekemään ruoat ja palasin kotiin jatkamaan arkea. Olin lähellä kurssin lopettamista ja yritin saada sympatiaa työvoimatoimistolta; pyysin lupaa suorittaa kurssin loppuun netin välityksellä. HAH! Työvoimatoimistoa  ei kiinnostanut. Mutta ah! Oli niin hienoa — päästä puhumaan muille aikuisille! Ja sen lisäksi meillä oli  ihana porukka. Kaikille oli helppo puhua ja sain paljon positiivista palautetta ideanikin tiimoilta.

Heinäkuussa sain kuitenkin tietää päässeeni yliopistoon ja valitsin akateemisen tien. Pelkuri. Kai. Palaan ideani pariin muutama sata kirjaa rikkaampana.

Tähän väliin mahtuu jos minkälaista luovaa yrittämistä. Mutta luovuus on aina temperamenttinen rakastaja. Mitä jos hänen aikatauluihin pitää sovittaa lapsiarki?

Lähdin nyt tekemään musavideota, koska lastenvalvojalla tehtyjen keskustelujen perusteella tulisin saamaan jopa 3 vapaata viikonloppua per kuukausi (itse en niitä halunnut). Kävikin lopulta niin, että päädyin hoitamaan joka viikonloppu lapsen lisäksi myös lapsen isää, joka ei onnistunut hankkimaan itselleen uutta asuntoa. Riitaannuimme entisen vuokraisännän kanssa ja lähetimme valituksen kuluttajariitalautakunnalle vuokravakuuden takaisin saamiseksi. Sanon ”me”, mutta tarkoitan ”minä”. Olen hoitanut paljon raskaita asioita viime aikoina lähes täysin yksin. Mutta erityisesti suomea huonosti osaavan, erosta masentuneen, ex-puolisoni oli hyvin vaikea löytää asuinpaikkaa. Hoidin siis häntäkin.

Nyt. Musiikkivideon kuvauspäivään on nyt viikko aikaa. Onneksi apunani on mahtavia ihmisiä. Mutta en voi olla pohtimatta — kuinka moni mies on tehnyt jotain tällaista? Tämähän ei ole se, mitä elokuva-alalla työskentelevä nainen yleensä kohtaisi. Mutta tämä on juuri se hetki, kun ura ei ole vielä lähtenyt käyntiin ja joutuu tekemään kaiken ilmaiseksi, vailla lastenhoitajaa. Kuinka moni mies on tehnyt pre-ja post-prodution hommia lähes olemattomalla työvoimalla ja ilman lastenhoitajaa? Teen töitä klo 22-03 ja herään klo 07:00 laittamaan lapselleni aamupalaa. Silmäni eivät meinaa pysyä auki; kyllä, vauvavuoden univelka painaa yhä.

Mutta tämä on ihanaa. Valitan, koska kukaan ei tunnu ymmärtävän. Kukaan ei tunnu tajuavan, ettei mulla ole sitä vapaa-aikaa juuri ollenkaan. Tai kuinka väsynyt olen. Ja kaipaisin ihan ihan ihan pikkuisen sympatiaa jolta kulta. Mutta tämä on ihanaa! Olen valokuvannut ja editoinut. Ja nautin jopa paikkojen varailusta ja shot-listien kirjoittamisesta. Ah. Rakastan lastani yli kaiken, mutta on kyllä ihanaa vaihtaa hiekkaämpäri kameraan välillä.

Niin. Ja mitä ihme löpinää tämäkin on? Miksi minusta aina tuntuu siltä, että jos puhun omasta alastani rakkaudella niin minun pitää lopettaa se rakastan lastani yli kaiken-lauseeseen? Ei rakkaus uraa kohtaan ole pois lapselta, päinvastoin. Tuntisinko näin, jos olisin mies? Yksinkertaistettua, kyllä. Mutta olen ehdottomasti sitä mieltä, että ymmärrystä ja arvostusta koti-äitiyttä kohtaan pitää kasvattaa SAMALLA kun autetaan naisia takaisin töihin. Minä en ole saanut mitään muuta kuin ymmärtämättömyyttä, syyllistämistä ja suoranaista vittuilua.

Mutta. Todella. En tiedä mitään ihanampaa, kuin herätä oman pikku pörröpään vierestä. Olinpa sitten nukkunut neljä tuntia tai kahdeksan. Sanon näin nyt, koska se vaan on totta.

 

Viime kirjoituksen ja tämän tiistai illan välille on mahtunut paljon iloa, surua, nukkumattomia ja nukuttuja öitä. En jälleen ollut saada ajatuksiani järjestykseen kirjoitusta varten enkä kirjoitakkaan nyt yhdestäkään niistä teemoista, jotka ovat minua viime aikoina askarruttaneet. Kerron taas lisää satuja sekamelska- kodista.

Saatuani rakkaan lapseni taas syliin itkin vuolaasti. 2 vuotta vauvareppuilua perhepeteineen tekee erossa olosta nyt entistä vaikeamman.

Palasimme lapsuudenkotiini. On vaikea kuvailla sitä tunnetta, kun kävelee metsässä, joka on näennäisesti vain metsä, mutta samanaikaisesti täynnä merkityksiä lapsuudenleikeistä ja oman perheeni alkuhetkistä; mieleni muokkaa sen kaiken uudeksi tunteeksi, pukien puiden päälle katkeruutta ja lehdille helpotusta. Mitä kaikkea olin, mitä toivoin, mitä rakkaudesta kuvittelin ja mitä tunnen nyt. Olen helpottunut. Olen helpottunut yh-äiti. Ilman itsesääliä; minusta ei ole puolisoksi toiselle. Olin lopulta niin alistettu ja väsynyt. Viimeiset rippeet minusta huusivat, nyt saa riittää, minä en ole enään minä jos jään.

Mutta helppoa ero ei ollut. Rakastin häntä yhä, kaikesta huolimatta. Ja pelkäsin, sillä vauvavuosi oli ollut vaativa ja juuri silloin kaipasin vain lepoa. Sen sijaan eron jälkeiset puoli vuotta ovat olleet elämäni rankimmat.

Ja silti. En ole koskaan ollut niin onnellinen kuin nyt. Rakkaus lasta kohtaan on jotain niin täydellistä ja parantavaa. Olen aina ollut tekevää tyyppiä, mutta nyt kahden vuoden jälkeen nautin täysin rinnoin kun arki on hiekkakakkuleikkejä, kokkailua,  siivoamista, naurua, itkua ja — erityisesti — uuden oppimisen iloa. Ja niin paljon rakkautta. Siksi ero oli hyvä. Huono ihmissuhde ei enään myrkytä ilmapiiriä ja tunnen vihdoin olevani äiti. Energia ei huku ongelmien murehtimiseen. Olen läsnä.

Nyt jotain ihan muuta lopuksi. Olen ohjaamassa musiikkivideon. Hurja kontrasti kaikkeen muuhun elämässäni ja se tuntuu hyvältä.

Olen viimeisen kahden kuluneen vuoden aikana kokenut ”some-erakoitumisen”. Sen mukanaan tuomia fiiliksiä vahvistaa se, että en muutoinkaan 100 cm pidempiä ihmisiä useasti enään tapaa.

Nyt äitiydessäni alkaa uusi, omalla tavallaan haastava kausi, kun lapseni jää lähes joka viikonloppu isänsä hoitoon. Itse koen suurimpana erakoitumisen ongelmana sen, ettei tuttavapiirissäni ole montakaan sellaista, joka jakaisi arkeni lisäksi samat mielenkiinnon kohteet. Ihmissuhteiden osalta, erityisesti somessa, tuntuu elämäni ja identieettini jakautuvan useaksi. Samaistuin johonkin tarinan kiintymysvanhemmuus-ryhmässä,  toiseen taideopiskelija-ystäväni postauksessa, politiikkaa käsittelevässä taikka yksinäisten äitien ryhmässä. Mutta dynamiikka on pirstaleinen ja sellainen on usein myös oloni. Nyt tekeekin mieli jakaa pieni siivu omasta arjestani.

Joka kerta kun joudun jättämään tyttäreni toiselle vanhemmalle iskee ero-ahdistus. Useamman harjoituskerran jälkeen se on helpottanut ja lastenvalvojan mielipide (ei mitään sen hurjempaa kuin virallinen sopimus tapaamisoikeudesta) ulkoistaa tuskan erossa olon pakollisuudesta. Rinnat kuitenkin turpoavat, ne on tyhjennettävä ja mitä luultavimmin hormooniperäinen päänsärky muistuttaa fyysisesti lapsen poissaolosta sen lisäksi että öisin havahtuu lapsiunista hengen ahdistukseen. Olen kuitenkin edistynyt nukkumaan jopa kuusi tuntia kahden tai kolmen sijaan. Yksi tärkeä niksi tuntuu olevan itsensä aktiivisena pitäminen. Se on ollut haaste sikäli, että osa minusta lienee jäänyt vuoteen 2014 — vuoteen jona yhden raidan sijaan tikkuun ilmestyikin kaksi. Silloisen minäni päälle alkoi kehittymään puoliso- ja äiti- identiteetti.  Vasta nyt olen tuntenut kasvaneen äidiksi, puolisoksi minusta eihan ollut ja yhtäkkiä tilaa on avautunut  muutaman vuoden takaiselle minälle.  Tervetuloa hybridiin, sanon. Kukahan mahdan olla, kun en jatkuvasti huolehdi toisen hyvinvoinnista?

Tänä viikonloppuna kulutin vapaa-aikaani muun muassa lukien tulevan professori ”Pornosta” nimistä kirjaa, puristin rinnoista maitoa, tein vegaanisia kaalikääryleitä, hyssyttelin ja syleilin siskoni suloista vauvaa, piirsin kaavat lapseni trikoo-housuille, saunoin,  nauroin, itkin ja iltasaduksi katsoin Tom of Finland dokkarin. Aamulla ostin läjän lastenvaatteita kirpputorilta ja kohta teen juustoa omasta maidostani. Niin, ja kirjoitin tämän blogin.

Pikkuhiljaa opin taas olemaan Joku muukin kuin Äiti. Hyvää aprillin jälkeistä päivää!

 

Olen hiukan alle kaksi vuotiaan lapsen yksinhuoltaja-äiti. Olen opiskelija. Olen videotaiteilija. Rakastan piirtämistä. Olen äärettömän herkkä ja onneksi, pitkän henkisen matkan jälkeen, siitä on nykyään enemmän hyötyä kuin haittaa. Syömishäiriöt ovat pohdituttaneet ja omaa kokemustakin niistä löytyy. Olen kiitollinen feminismille ja työtä on edelleen tehtävänä, mutta toivoisin että keskustelussa voitaisiin miettiä enemmän myös miksi ja miten valkoinen mies tarvitsee feminismiä. Minua kiinnostaa hyvin paljon sukupuolen moninaisuus. Ja seksi. Oma kokemukseni siitä on valitettavasti hyvin hetero-painotteinen. Toivoisin, että naisten seksuaalisuudesta puhuttaisiin entistä avoimemmin. Lisäksi minua kiinnostaa fantasiat ja seksin psykologinen aspekti. Minua vituttaa meidän nykyinen hallitus ja koen vahvasti, että heillä on erittäin vioittunut todellisuudentaju ja he paasaavat arvoista, joiden vaalimisesta he eivät ymmärrä itse mitään. Rakastan dokkareita. Muutkin elokuvat ovat kivoja.

Tässä muutama juttu minusta. To be continued.

 

-Ystävällisin Terveisin Kaiken Mokannut Yhteiskunnan pohjimmainen YH-äiti Opiskelija Paska